Jotta elämä ei olisi liian helppoa

 Jos kirjoittaisin kesätyöhakemusta, voisin kuvailla itseäni ahkeraksi, innostuneeksi, ihmisystävälliseksi, puheliaaksi tai nopeasti oppivaksi, eikä mikään siitä olisi valetta. Olen täysillä mukana kaikessa, mitä teen, koska sellainen minä vain olen. Haluan aina tehdä parhaani enkä anna periksi milloinkaan. Saavun ajoissa paikalle ja kohtaan ihmiset hymyissä suin. Tänäkään vuonna en tosin kirjoittanut yhtäkään varsinaista kesätyöhakemusta. Mikä on syy sille? Olenko laiska, aikaansaamaton ja epäitsenäinen nuori? En. Minä olen vammainen. Mahdollisuuteni ylipäätänsäkään tehdä ja mennä ovat hyvin heikot verrattuna muihin omanikäisiini, sillä jalkani eivät toimi. Kysyin kyllä erästä hommaa, selaamistani sadoista ainoaa, johon minäkin kuvittelin pystyväni. Vastaus oli lyhykäisyydessään: "Kyllä periaatteessa olisi tämä homma mutta et pärjäisi siinä." Minut tiedettiin paikassa jo etukäteen, ja liikuntavammani oli myös tiedossa. Melko pienellä mukautuksella olisin pärjännyt yhtä hyvin...

"Mitä järkeä mun oli lähteä lukioon, jos en selviä kunnialla edes lyhyestä matikasta?" huudan äidille epätoivoisena kokeen jälkeen.   Suljin Abitti-koejärjestelmän ja lähdin matematiikan kokeesta itku kurkussa. Koe meni itsessään ihan kohtalaisesti, omaan tasooni nähden hieman alakanttiin mutta ei yhtä huonosti kuin pelkäsin. Seinän takana istuvat koulukaverit rustaavat vielä vastauksia toisen kurssin matematiikan kokeeseen. He lukevatkin pitkää matematiikkaa. Heillä on oikeus istua pitkään ja epäonnistua, sillä se on oikeasti vaikeaa. Lyhyessä matematiikassa on pakko onnistua. Matematiikan kurssista on todennäköisesti tulossa arvosanaksi yhdeksän. Tunnen itseni siitä huolimatta epäonnistujaksi. Matematiikan lyhyttä oppimäärää opiskelevana kuulen toistuvasti opiskelutovereiltani, kuinka on säälittävää vaihtaa pitkästä lyhyeen tai ylipäätänsä opiskella lyhyttä matematiikkaa. Mikään kommenteista ei ole suoraan kohdistettu minulle, mutta ne tekevät silti kipeää.  Lyhyt matem...